Kolumnit 2018

6.6.2018 11.01

Ristin kantajat ja sodanjälkeinen Suomi

Antti Malinen

Syyskuussa 1945 keskipohjalainen emäntä väsyi taakkojensa kantamiseen. Hän tarttui kynään ja kirjoitti papille murheistaan, ennen kaikkea uupumuksestaan: ”Olen usein kuoleman väsynyt, mutta luulen, että se on enemmänkin sielullista laatua.”

35-vuotiaalle perheenäidille huolta aiheutti erityisesti viinaan menevän miehen käytös, mutta myös pientilan ja kodin töistä selviäminen.

Papilta sielunhoitoa pyytänyt nainen ei ollut yksin väsymyksensä kanssa. 1940- ja 1950-luvuilla tuhannet naiset pitivät huolta lapsista, kodista, karjasta ja hoivasivat sodasta palanneita miehiä.

Kun olen tutkijana puhunut sotienjälkeisestä perhe-elämästä eri tilaisuuksissa, yleisön jäsenet nostavat usein esille naisten antamat uhraukset. Monet jälleenrakentajien lapset toivovat, että myös heidän äitiensä antama panos muistettaisiin, veteraanien rinnalla.

 

Naisten rooli suomalaisen yhteiskunnan ja perhe-elämän jälleenrakennuksessa olikin erittäin merkittävä. Tutkimusta tehdessäni olen havahtunut siihen, että naisten antamilla uhrauksilla oli usein kova hinta.

Sodassa taistelleiden miesten tavoin naisilla oli omat, yksilölliset jaksamisen rajansa. Ja kun jaksamisen rajat ylittyivät, murtuivat, myös naiset oireilivat. Lapsille äitien uupumus näkyi niin heidän olemuksessaan kuin puheissaan. Töitä tehtiin suu tiukkana viivana, ja lasten kysymyksiin vastattiin pikaisesti, jos laisinkaan.

 

Naisten uupumuksesta keskusteltiin paljon sotienjälkeisinä vuosina, ja apua pyrittiin tarjoamaan kehittämällä muun muassa äitien kesävirkistys- ja lomatoimintaa. Kuitenkin vain hyvin pieni osa naisista pääsi tukitoimien piiriin.

Vertaistukea naiset saivat keskinäisissä tapaamisissaan. Yhdistys- ja järjestötoiminta tarjosi perheenemännille omaa aikaa, josta kiireistä huolimatta haluttiin pitää kiinni.

 

Monille uskonto ja usko nousivat tärkeimpään asemaan heidän henkisessä selviytymisessään. Erilaisten taakkojen, ristin, kantaminen koettiin merkityksellisenä, sillä vaikeuksistakin löydettiin Jumalan tahto.

Kuitenkin erilaisten ongelmien pitkittyessä ja kasaantuessa uskovaistenkin naisten oli vaikeata löytää merkityksiä heidän kokemalleen kärsimykselle. Pappeihin otettiin yhteyttä tilanteissa, kun katkeruus ja viha valtasivat mielialaa. Sotienjälkeisinä vuosina avioliittoneuvonta vakiintuikin osaksi kirkon toimintaa.

 

Aineistoni eivät kerro, mitä kirjeen kirjoittaneelle keskipohjalaiselle emännälle tapahtui. Ajan kanssa niukkuus ja miesten oireilu vähentyivät, keventäen ehkä hänenkin taivaltaan.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja