Kolumnit 2019

4.12.2019 7.30

Karelia Blues

Linda Huhtinen

”Partaalle sen ranta-ahteen, hän muistoissa käy Impilahteen. Hymähti äiti, no tuskinpa sie tykkäisitkään. Vuosiin ei kelvanneet ruuat ei kielet ei mitkään. Usot sie, ei tiä enkelitkään, minne vie, mierontie.”
Näin kirjoittaa Juice Leskinen äidistään Einistä. Juicen äeti, Eini Kuikka, oli karjalaisevakko, Raja-Karjalan Impilahdelta. Sitkeän ja taipumattoman äidin läsnäolo näkyy – arvostaen ja arvioiden – monissa Leskisen teksteissä ja tarinoissa.

Oma mummuni oli saman ikäpolven tyttö, samasta pienestä karjalaiskunnasta. Impilahti oli kaunis, mystillinen osa Raja-Karjalaa, jonka arvoituksellisuutta todensi Matrona Kyyrösen kaltaiset loitsijat ja runonlausujat. Impilahden tiedetäänkin olevan Kalevalan runojen löytöaluetta.

Kielemme kukoistus on saanut pontta Impilahden kaltaisista paikoista. Aikamme tunnetuimpiin filosofeihin ja runoilijoihin kuuluneet Aleksanteri Ahola-Valo sekä Pentti Saarikoski olivat niin ikään syntyjään Impilahdelta.

Myös sanataiteilija, lauluntekijä Gösta Sundqvistin äiti oli Karjalan evakko. Suurien sanataiturien karjalaisjuuret kertovat samaa totuutta: evakoissa ja heidän lapsissaan on omanlaistansa myötätuntoa, kykyä katsoa maailmaa heikomman näkökulmasta.

Marraskuun viimeisenä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, syttyi sota. Sota, joka yllätti suomalaiset, vaikka siihen oli jo henkisesti varauduttu. Aivan kuten lukuisten muidenkin evakkomatkalle lähteneiden tyttöjen, myös minun mummuni rooliksi koitui taluttaa lehmiä turvaan sodan jaloista. Jalkaisin taitettu matka vei satojenkin kilometrien päähän.

Sopeutuminen uusiin asuinpaikkoihin ei käynyt kivuitta. Suuri osa Laatokan pohjoispuolen rajakarjalaisista oli ortodokseja. Outo kieli ja kulttuuri aiheuttivat aluksi ristiriitoja.

Luterilaisessa Suomessa ortodoksisuus miellettiin vielä ”ryssän uskonnoksi”, joka toi mukanaan käsityksen epäluotettavuudesta. Näin ajateltiin, siitäkin huolimatta, että rajakarjalaiset olivat yhtä lailla taistelleet sodassa menettäen kotinsa, omaisuutensa ja juurensa.

Sota ei kuitenkaan vienyt ihmisyyttä. Kukaan meistä ei koskaan kuullut mummun valittavan tai katkeroituvan. Kuten lukuisat muutkin evakot, ei hänkään vaatinut paljoa elämältään. Mummu oli aina vähään tyytyväinen.

Ehkä menetys tuo mukanaan viisauden. Viisauden, joka on vihaa tai katkeruutta väkevämpi. Impilahtelainen runoilija Pentti Saarikoski on kirjoittanut: ”En pelkää ketään, rakastan maailman ihmisiä. Se on minun politiikkani.”

Linda Huhtinen

Kirjoittaja on tamperelainen runoilija, radiojuontaja ja avaruuden ystävä.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi