Käsien pesemisen rituaali

Pesemiseen liittyy paljon rituaaleja, vaikka pesemisessä itsessään ei ole mitään rituaalista: peseminen on pesemistä.

Rituaaleista voidaan alkaa varovasti puhua, kun pesemiseen alkaa kerrostua muita merkityksiä, ja kun pesemisestä itsessään alkaa tulla merkki ja jälki kaikista niistä asioista, joita sillä tavoitellaan.

Vaahdotan saippuan hyvin. Se tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu tärkeältä. Hetken ajan tunnen rauhaa, tai ainakin levottomuudella on paikkansa.

Hetken ajan tauti on loitommalla. Hetken ajan aikakin tuntuu toiselta, sitkeämmältä. Minä voin tehdä jotain asioille, ja teen sen niin hyvin kuin pystyn.

Hieron vaahtoa ranteisiin, hinkkaan sormien välit. Liikkeet ovat tarkkoja, keskittyneitä, täynnä omaa merkitystään. Normaalioloissa pesisin käteni hutaisten ja pyyhkisin ne kuiviksi reisiin. Nyt olen huolellinen, ja kertakäyttöinen paperipyyhe viimeistelee työn.

Käsien peseminen oli muutama viikko sitten hygieniaa, nyt siinä konkretisoituu kamppailu pandemiaa vastaan. Siinä ei ole mitään symbolista, se on jotain, jota me voimme tehdä auttaaksemme itseämme ja toisiamme.

Se on tekemistä, jonka voi todeta ja todentaa, se on teko, johon on ladattu toivoa ja uskoa.

Se ei silti ole järkevää tekemistä siinä mielessä, että käsien peseminen olisi oman järkeilymme tai likaisuuden tuntemuksen synnyttämää: me pesemme käsiämme, koska uskomme sen auttavan, koska uskomme, että sillä on seurauksia, koska näin meille ovat kertoneet meitä viisaammat.

Me uskomme valkotakkisiin tutkijoihin koeputkiensa äärellä, me uskomme, että he tietävät paremmin. Ja miksi emme uskoisi, minä ainakin uskon. Ja kun me kaikki uskomme, olemme yhtä uskossa ja käsienpesussa. Käsidesin ja saippuan tuoksu on suitsuketta, ja jokapäiväinen kanssaihmisten kosketus on uhrattu.

Minä uskon saippuaan, minä uskon siihen, että teoilla on merkitystä, että jotain voi tehdä, ja juuri nyt käsien pesu on kaikkea sitä.

Otso Kautto
Tampereen Työväen Teatterin johtaja