Otso Kautto

Olen 1962 syntynyt teatteriohjaaja, kirjailija ja entinen kilpauimari. Minulla ja puolisollani on neljä tytärtä ja kolme lastenlasta. Toimin Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Päätoimeni ohessa viimeistelen tohtoriopintojani Taideyliopistoon. Väitöskirjani käsittelee rituaalin tajua.

Aion kolumneissani pohtia pyhän kaipuuta, pyhiinvaellusta, ja arjen rituaaleja.

Pyhiinvaeltaja on ollut minulle lapsesta asti puhutteleva hahmo. Sana ”pyhiinvaeltaja” ei ole tarkoittanut jotain tarkkaa ja tiettyä, pikemminkin tunnelmaa ja merkityksen mahdollisuutta. Luulen, että ensikosketukset sanaan tulivat ritariromaaneista ja temppeliritareista.

Kesäisin pikkupoikana vaelsin aina samoja polkuja Kimparin järvelle: saman erämaareitin tekeminen oli ilo, en kaivannut vaihtelua. Tuttu reitti auttoi näkemään pienet muutokset maisemassa. Se myös vapautti vajoamaan omiin ajatuksiini: kävelystä tuli kuvittelua. Usein kuvittelin toisia retkiä vielä kauemmas.

Myöhemmin luin varsin lyhyen ajan sisällä Niko Kazantzakisin Pyhän köyhyyden, joka kertoo Fransiskus Assisilaisesta, Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948) ja näin Woody Guthriesta kertovan elokuvan Tämä maa on minun (Bound for Glory). Minäkin halusin olla kulkuri.

Sitten tulivat ensimmäiset matkat Pariisiin, siihen Picasson, Hemingwayn ja Rimbaud’n Pariisiin; ei matkoja tiettyyn paikkaan, ei sen historiaan vaan ollakseni osa sitä kaikkea mitä se edusti. Ne olivat runoudesta haaveilevan nuoren taiteilijan pyhiinvaelluksia.

Kulkuria minusta ei tullut, mutta jonkin sortin nomadiksi aloin itseni mieltää: paimensin ajatuksia ympäri Eurooppaa. Teatterista toiseen, junalla, autolla, kävellen, yksin, perheen kanssa.

Pyreneille muutimme 1994, aikana, jolloin New Age alkoi vallata yhä enemmän tilaa valtavirrassa. Samanistinen kuvasto tihkui arkeen, ja pian kaupassakäyntikin oli mystinen trippi, elämä oli matkaa, ja kaikki oli merkkiä.

Samalla alkoi tuntua, että kun kaikki on henkistä, ei mikään ole sitä enää. Asuimme pienessä kylässä, jonka läpi kulki yksi Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin variantti. Osittain sitä seuraten tein useamman kerran viikossa kävelyn lähikylään ja takaisin, armeijan leipälaukussa oli mukana pieni pullo vettä, muistikirja ja piiput. Ne olivat kävelyä luovaan tilaan: luovuuden pyhiinvaellusta.

Minun jumalani oli taide ja luova tila: ajoin vuosikaudet Euroopan läpi lainelautailurannoille: kirjoitin, kun ei ollut aaltoja, surffasin, kun aaltoja oli. Aina samat rannat, aina samat parkkipaikat: matkoja mielentilaan, joka teki uskon taiteeseen ja vapauteen mahdolliseksi.

Lourdesin pyhä luola tuli tutuksi. Saint Jean Pied de Portin keskiaikainen kirkko oli paikka, jossa sytytin kynttilän kaikille matkustavaisille aina, kun ajoin ohi.

Paulo Coelho kirjoitti kirjansa Pyhiinvaellus, ja Compostelasta tuli muurahaispolku. Aluksi se risoi, mutta nyt olen asian kanssa sinut.

Jossain vaiheessa aloin tehdä väitöskirjaa rituaaleista. Meksikossa kävin Wirikutassa pyhillä paikoilla, mutta siitä ei ole lupa puhua.

Pyhiinvaellus on minulle nimettömän kaipuun läsnäoloa kehon teoissa: askeleet ovat totta, hiki on totta, ja ne ovat uskon mahdollisuuden materialisoituneita muotoja.

Otso Kautto
teatteriohjaaja, Tampereen Työväenteatterin johtaja