Pyhiinvaellusta

Paljon sairaita, paljon kärsiviä, hyvin vähän kyyneliä: Lourdesin pyhä vesi on ottanut kyynelten paikan. Paljon toivoa. Viimeisin virallinen ihme tapahtui kuukausi sitten.

Uskonnon selittäminen toivolla tuntuu kuitenkin oikotieltä, sillä se tuntuu vihjaavan, että ihme ei ole totta. En usko jumalaan, mutta uskon luolaan, ja uskon uskomiseen. Kiveen koskeva käsi on totta, käteeni osuva pisara on totta.

Sytytän kaksi vahakynttilää. Kynttelikön päällä lukee: ”liekki on rukouksen jatkumo”. Rukoilla en osaa, mutta yritän sytyttää kynttilät hyvin, niin, että ne palaisivat loppuun asti. Jotkin kynttilät on tuuli sammuttanut, ja ne näyttävät epäonnistuneilta. Rukous, jonka jatkumo ne olivat, on sammunut.

Haluan omani palavan hyvin. Liekki on totta. Saatan olla harhaoppinen ja jumalaton, mutta tuli on tosi ja palaa. Ateistin sytyttämä kynttilä: voiko se olla otollinen, vai onko se vain kynttilä?

Katedraalialueen ja kaupungin rajalla pummi koirineen istuu asfaltilla, hakee tuulensuojaa muurin kupeesta sytyttäessään lyhyttä sätkää. Tuuhea parta käryää, palavan parran hajuun sekoittuu tuoreen asfaltin haju. Parkkipaikkoja laajennetaan kesän sesonkia varten.

Ostan sikareita. Korjaan ryhtini näyteikkunan heijastuksessa. Hyvä ryhti ei ole pelkästään hyväntuntuinen, se kutsuu parempaa elämää, parempaa minua, sitä rennon ryhdikästä vaeltajaa.

En halua olla ryhditön. Kumpi minua ajaa sillä hetkellä enemmän: pyrkimys ryhtiin vai pyrkimys pois ryhdittömyydestä? Kenties jälkimmäinen. Ryhtini on ryhdittömyyden pelon ilmaus. Kun pudotan ristiselkääni hiukan notkolle, pysyy ryhti helpommin, pakottamatta.

Termos on täynnä vahvaa kahvia, kengät on rasvattu, ryhti korjattu, kynttilät sytytetty, eväitä on lounaaksi, ja iltaan mennessä olen seuraavassa kylässä. Jos olen ripeä, saatan välttää iltapäiväksi ennustetun sateen.

Otso Kautto
Teatteriohjaaja ja Tampereen Työväen Teatterin johtaja