Toivon tekoja

Neljä paria kulki rinnakkain, ja jokaisella parilla oli lapio ja taimiämpäri. Lapiolla kaivettiin nurmesta pyöreä kiekko irti, kuoppaa syvennettiin, kiekko pantiin kuopan pohjalle nurmipuoli alaspäin ja maa survottiin tiiviiksi taimen ympäriltä. Kun taimi, säälittävän pieni tikku, oli paikallaan, saivat lapset merkitä sen värikkäällä rusetilla, ettei viikatemies erehdy.

 En ymmärrä puutarhanhoidosta tai maanviljelystä yhtään mitään, mutta pidän mullan tuoksusta, pidän lapion tunnusta kädessä ja siitä, kun terä rusahtaa nurmen läpi. Pidän siitä, miltä yhdessä tekeminen tuntuu. Pidän siitä, että se, joka tietää paremmin, kertoo ja opettaa.

 Ennen kaikkea pidän siitä absurdista toivosta, jota puun istuttaminen edellyttää: näitä koivuja voi alkaa harventaa parinkymmenen vuoden kuluttua, tämä niitty on puistomainen lehväsniitty puolen vuosisadan kuluttua, lapsenlapseni tekevät näistä omenista siideriä. Jokainen lapion pisto on toivon teko, materialisoitunutta toivoa täynnä. Jos uskoisin, että nämä puut eivät kanna hedelmää, miksi niitä istuttaisin?

Puun istuttaminen ei ole vain toivon ilmaus, se on myös teko, jolla toivoa kutsutaan: jokainen maankääntö on paremman tulevaisuuden kutsu. Se on suunnitelmallista, mutta samalla se tihkuu uskoa siihen, että me voimme maan ohella muokata sitä, miltä maailma jatkossa näyttää. Meillä on kuvitelma puutarhasta ja lehväsniitystä. Kohta kuvitelma on yhdessä keskusteltu suunnitelmaksi, muuttunut sovituksi yhteiseksi päiväksi, ostetuiksi taimiksi, iloksi hyvästä säästä ja yöksi luvatusta sateesta ja talkookahveiksi tietenkin.