Saiko Afganistan apua turhaan?

Afganistan oli kahden vuosikymmenen ajan Suomen suurin kehitysavun vastaanottaja. Siellä palvelleiden rauhanturvaajien lisäksi Suomi oli mukana siviilikriisinhallinnassa, koulutuksessa, taloudellista kehitystä edistävissä hankkeissa sekä kansalaisyhteiskunnan rakenteiden luomisessa. Toiminnan keskeinen tavoite oli edistää siellä demokratiaa ja laillisuusperiaatteita.

Länsimaiden vetäytyminen on johtanut keskusteluun siitä, oliko Afganistanin tukeminen ja avustaminen ylipäänsä järkevää. Keskustelu varsinkin kriisinhallintajoukkojen roolista oli käynnissä käytännössä niiden koko siellä olon ajan. On sanottu, että Suomi ja muut operaatiossa mukana olleet länsimaat tekivät turhaa työtä, ja että afganistanilaisten olisi pitänyt hoitaa ongelmansa itse.

Julkaisin vuonna 2012 Suomen silloisen Afganistanin suurlähettilään ja ystäväni Pauli Järvenpään kanssa kirjan Kirjeitä Kabulista. Afganistanin toinen todellisuus. Analysoimme siinä Afganistanin kehitystä ja siitä meillä käytyä keskustelua. Halusimme kertoa, miten monipuolista tukemme Afganistanille oli, ja että sen antaminen oli myös omien etujemme mukaista. Halusimme ottaa kantaa myös siihen, millaiselta maan tulevaisuus vaikutti.

Kaksi omakohtaista vierailua Afganistaniin vakuutti minut siitä, että suomalaisten työ siellä ei ole mennyt hukkaan. Vaikka operaatio jäi kesken, ehdittiin sen aikana saada aikaiseksi paljon siviilihallinnon kehittämisessä, terveydenhuollossa ja koululaitoksen rakentamisessa. Erityisen tärkeää on ollut tyttöjen tasavertainen mahdollisuus saada heiltä aiemmin kiellettyä koulutusta.

Tänään ei tiedetä, onko talebanien nykylinja samanlainen kuin 1990–luvulla. Vielä ei ole syytä menettää toivoa. Heillä on toki näkemyksiä, joita on vaikea hyväksyä. Toisaalta heidän soisi ymmärtävän, että neljännesvuosisadan takainen hirmuhallinto ei ole heidän omien etujensa mukaista. Maan taloudellinen tilanne on vaikea, eikä koko väestö tue heitä. Talebaneihin tulisi siksi vaikuttaa erilaisin ei-sotilaallisin keinoin. Keskusteluyhteyden säilyttäminen olisi suotavaa mutta ei kuitenkaan millä tahansa ehdoilla.