Uskonto – toivoa ja vallankäyttöä

Maan talous oli ajautunut jo vuosia aiemmin syvään lamaan, josta se ei pystynyt enää nousemaan. Kansalaisten luottamus johtajiinsa oli kadonnut, koska valtiollinen ideologia ja todellisuus olivat etääntyneet liian kauas toisistaan. Myös ympäristökriisi oli Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä kärjistynyt entisestään. 

Eikä tässä kaikki. Maan vähemmistökansallisuudet olivat kyllästyneet kokemaansa sortoon niin, että jotkut niistä olivat valmiita tavoittelemaan jopa valtiollista itsenäisyyttä. Myös Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli ajautunut kriisiin, kun Ronald Reaganista oli tullut Yhdysvaltain presidentti. Toisen maailmansodan jälkeen voimakeinoin pystytetty ja ylläpidetty liittolaisjärjestelmä oli sekin sortunut.

Myös uskonnolla oli oma osuutensa neuvostojärjestelmän romahtamisessa. Ortodoksista kirkkoa oli vainottu 1920-luvulta lähtien, koska sen katsottiin edustavan vanhentunutta ja sosialismille vihamielistä maailmankuvaa. Mutta sitten globaalilla tasolla tapahtui joitakin osin odottamattomia muutoksia, jotka alkoivat asteittain jäytää neuvostososialismin perusteita.

Ensimmäinen näistä mannerlaattoja liikuttaneista muutoksista oli ensimmäisen puolalaisen kardinaalin valinta paaviksi vuonna 1978. Karol Wojtylan (Johannes Paavali II) nousu kyseiseen asemaan käynnisti Puolassa kehityksen, joka levisi seuraavien vuosien aikana erityisesti Itä-Euroopan katolilaisiin maihin.

Vuonna 1988, perestroikan ollessa jo käynnissä, juhlittiin Venäjän ortodoksisen kirkon tuhatvuotista taivalta. Sen myötä uskonnosta alkoi tulla yhä vahvempi tekijä maan politiikassa. Kolmas muutos oli poliittisen islamilaisuuden vahvistuminen entisen Neuvostoliiton alueella. Uskonnosta oli näin tullut ihmisten mielissä varteenotettava vaihtoehto reaalisosialismille.

Yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut on kuvannut vastaavaa muutosta ennakoivasti ja osuvasti vuonna 1963 ilmestyneessä kirjassaan Kissan kehto: ”Kun sitten kävi ilmeiseksi, etteivät mitkään hallinnolliset eivätkä taloudelliset uudistukset juurikaan lievittäisi ihmisten kurjuutta, uskonnosta tuli ainoa, todellinen toivon välikappale.”

Uuden Venäjän johtajat ovat ymmärtäneet uskonnon merkityksen edeltäjiään paremmin. Heille uskonto ei ole kilpailija, vaan siitä on tullut tärkeä väline harjoitetussa valtapolitiikassa.