Erimielisyyden juhlavuosi

Suomessa vietetään parhaillaan uskonnonvapauslain 100-vuotisjuhlavuotta. Evankelis-luterilaista kirkkoa ei ole rakennettu pakottamalla uskomaan yhdellä oikealla tai muuttumattomalla tavalla. Kirkkomme ei ole pirstoutunut erillisiksi uskonyhteisöiksi opillisten konfliktien ja erimielisyyksien takia – ainakaan vielä.

Vaikka yhä useammalle kirkon edustamat ristiriidat ovat syy erota kirkosta, kansankirkossamme on edelleen 3,6 miljoonaa jäsentä. Tämän on mahdollistanut se, että kirkossamme on haluttu edistää jokaisen vapautta uskoa haluamallaan tavalla tai olla uskomatta.

Kirkot ja yhteisöt pirstoutuvat siellä, missä eri tavoin uskovia tai ajattelevia halutaan pakottaa samanlaisiksi, ja perustetaan samanmielisille ja ”oikeauskoisille” suljettuja sisäpiirejä. Uskontoa hyödyntävä nationalismi tai ihmisryhmiä tuomitseva ja ulossulkeva populismi ovat ajassamme pelottavia virtauksia, joiden voimistumista voidaan laannuttaa vain hakemalla yhteyttä yli rajojen.

Yhteyden syntyminen edellyttää halua kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle – myös tahtoa asettua ymmärrystään avartavaan dialogiin eri tavoin kokevien, ajattelevien ja uskovien kanssa. Toisen mielipiteen ja vakaumuksen vapauden kunnioittaminen ei tarkoita toisen näkemysten hyväksymistä.

Ymmärtävä yhteys purkaa eriuskoisten väliltä pelkoa ja uhkaa, jos saa kokea olevansa turvallisessa tilassa, jossa kunnioitetaan kunkin omaa totuutta, tapaa ajatella ja uskoa. Ymmärrystä tarvitaan aina silloinkin, kun käsitykset kehittyvät tai muuttuvat ajassa.

Erimielisyyttä ei pidä pakolla ratkoa tai vain yrittää sietää. Ristiriidat voi ajatella kehittymisen ja avoimuuden mahdollistajiksi. Totuus löytynee aina jostakin väliltä eikä kenenkään puolelta. Kristillisenä hyveenä pidettyyn nöyryyteen kuuluu sen tunnustaminen, että jokainen – myös kirkko – voi erehtyä totuuteen pyrkimisestä huolimatta. Pelottavampaa lopulta onkin liika pysähtyneisyys, samauskoisuus ja samanmielisyys. Muuttumattomuuden ja yksimielisyyden vaateiden alla oppiminen vähenee, ja ajattelu kapeutuu.

Kirkossa vallitsevat ristiriidat voi nähdä vuosisatojen saatossa kehittyneenä kyvykkyytenä; erimielisyydet voimavarana, jatkuvan oppimisen ja uskomisenvapauden onnistumisen mittarina. Maailma muuttuu jatkuvasti ja käsityksemme siitä – toivottavasti parempaan. Voisiko kirkon sisäisiä erimielisyyksiä ja moniäänisyyttä pitää myös hyvinä syinä kuulua kirkkoon?