Anna meille rauha

Yksi nuori somalialainen tyttö oli syntynyt Syyriassa sen verisen sisällissodan alkaessa, toinen lapsisotilaana pitkään taistellut ei ollut koskaan poistunut oman heimonsa alueilta tai nukkunut sängyssä.

Yksi nuorista kertoi kouluttautuneensa pommittamaan kirkkoja ja tappamaan kristittyjä samaan aikaan, kun neuvottelin samaan ryhmään kuuluneiden kanssa terrorismista irtautumisesta. Tajusin häntä kuunnellessani, että hän olisi voinut päätyä tappamaan myös minut, jos ei olisi pystynyt irtautumaan järjestön vaikutuspiiristä.

Aina silloin tällöin herään vieläkin painajaisiin, joissa palaan noihin vuosiin. Kyse ei ollut lyhyestä tehtävästä, vaan neuvotteluja kesti lähes seitsemän vuotta. Läsnä oli jatkuvasti uhka tapetuksi tulemisesta. Neuvottelujen keskellä en osannut jostain syystä pelätä, mutta omien lapsien hyvästeleminen matkoille lähtiessä oli hyvin vaikeaa.

Vaikka olin järjestämässä työpajaa, en osannut odottaa tätä kohtaamista. Tuntui tärkeältä sanoa, että minäkin olisin voinut olla uhrisi. Nousin ylös, kävelin huoneen poikki hänen luokseen ja halasimme toisiamme.

Viha ja kosto näyttävät olevan ihmisille niin usein ensimmäisiä vaihtoehtoja – ja jostain syystä paljon helpompia toteuttaa kuin toisen ihmisyyden näkeminen ja yhteyden rakentaminen.

Väkivalta ei ole, vaikka niin saatamme luulla, vain kaukainen muita riivaava asia – vaan samaa vastakkainasettelun, epäluulon ja väkivallan oikeuttamisen logiikkaa on kaikkialla, myös suomalaisessa yhteiskunnassa ja jopa sen hengellisissä liikkeissä.

Yleisin syy sodille on oletus, että toinen muodostaa uhan omille pyhille arvoille. Väkivalta oikeutetaan juuri näiden pyhien arvojen puolustamisella. Tämä asenneilmasto tuntuu leviävän maailmassa kuin rutto, ja vaikka väkivaltaan ei itse osallistuisi, päätyy moni siitä tietoisena kuitenkin katsomaan muualle. Sivustakatsojien hiljaisuus on aina ollut se, joka lopulta mahdollistaa väkivallan sen julmimpia muotoja myöten.

Keniassa osallistujia helpotti kuulla, miten omat tai aiempien sukupolvien traumaattiset kokemukset vaikuttavat meihin. Samalla opettelimme luomaan turvallista tilaa kokemuksiemme jakamiseksi. Pikku hiljaa ryhmä oppi kantamaan toistensa taakkoja. Vaikeiden asioiden lomaan alkoi läikähdellä iloa.

Oman tervehtymisen polun läpi oli helpompaa nähdä, miten väkivallan ja koston kierteestä on mahdollista irtautua. Silloin alkaa toteutua myös rukous: anna meille rauha.