Kolumnit 2025

2.4.2025

Surunauhojen kaipaamisesta

Hanna Suutela

Rentoudun tekemällä käsitöitä ja käytän mielelläni kierrätysmateriaaleja. Eräänä päivänä järjestelin kaappiin kerääntyneitä kankaita ja jäin pohtimaan, mihin voisin käyttää mustaa verhokankaan palaa.

Leikkasin sen suikaleiksi ajatellen, että mustatkin palaset katoavat kyllä ajan kanssa kirjaviin tilkkutöihin. Tulin kuitenkin huomanneeksi, että suikaleet muistuttivat vanhanaikaisia surunauhoja. Sellaisia, joita ennen vanhaan oli tapana kietaista käsivarteen, kun lähipiiriin oli osunut menetys.

Moni sosiaalista mediaa käyttävä on varmasti tullut nähneeksi tekstin, joka kehottaa olemaan kaikille kiltti tai ystävällinen, ”koska emme koskaan tiedä, minkälaisten vaikeuksien kanssa toinen saattaa elämässään kamppailla”.

Nykykulttuurissa menetykset käsitellään yksityisesti ja nopeasti. Suru on yötyötä, sanotaan. Hautajaisten järjestämisestä tai jäämistöjen setvimisestä saatetaan kyllä puhua, mutta niidenkin kokemusten raskaus kirkastuu kullekin vasta vuorollaan. Suruaika julistetaan menetyksen kohdatessa melkein vain kuningashuoneissa, mutta se on kaunis, elämän muuttavaa tapahtumaa ja jälkeenjääneiden tunteita kunnioittava ajatus. Suruaika viittaa pitkään kestoon ja me yritämme paljon useammin ohittaa tunteiden monimutkaisen ja verkkaisen sitkeyden. Ehkä senkin takia meitä pitää muistuttaa olemaan itsellemme ja toisillemme kilttejä. Monen elämässä on pitkiä surullisia tai surumielisiä jaksoja.   

Ehkä pitäisikin ottaa uudestaan käyttöön surunauha. Sellaisen voisi kietaista käsivarteen paitsi heti surun kohdatessa, myös myöhemmin, vaikka erityisen vaikeana aamuna. Surunauha on ennenkin ollut merkki vastaantulijoille, että muista tämä syy, jos näytän poissaolevalta. Lue hihasta, että tänään toivoisin ja tarvitsisin sitä, että olet minulle ystävällinen.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja