Miten liityin (taas) kirkkoon

Viisikymmentä vuotta myöhemmin liityin siis taas kirkkoon. Se tapahtui näin:

Astun toimistoon Seurakuntien talon alakerrassa. Virkailija: ”Hautausasiaako?” Minä: ”Ei kun muuta…” ”Sitten tuonne toiselle puolelle.”  Menen. ”Tahtoisin liittyä kirkkoon.” ”Pitää täyttää lomake”, sanoo virkailija. Antaa lomakkeen. ”Olet kumminkin ollut ennenkin vai…?” ”Kyllä, olen, on kastettu ja konfirmoitu.”  Täytän lomakkeen. ”Seurakunta ottaa sitten yhteyttä”, sanoo virkailija. Menen ulos.

Aika minimalistista, sanoisin.

Miksi sitten liityin? En ole ”tullut uskoon” enkä kokenut kääntymystä. Suurelle osalle ystävistäni kirkko näyttäytyy kummallisena instituutiona, joka lähinnä keskustelee kanssaihmisten sukupuolielämästä ja pappien sukupuolitunnusmerkeistä. Monia taas ei kirkko voisi vähempää kiinnostaa.

Jos minulta kysytään, uskonko Jumalaan, menen hiljaiseksi tai sanon ”höh”. Ei siksi, etten tahtoisi vastata vaan siksi, etten osaa. ”Jumala” on minulle suuri mysteeri. Enkä oikein tiedä mitä ”uskominen” on. Uskonko, että Jumala on olemassa, uskonko, että on olemassa jumala…No, oikeastaan… mitä sillä nyt tarkoitetaan… Jos kirkkoon liittyessä pidettäisiin kuulustelu luterilaisesta uskonopista, osaisin sen pääasiat varmaan selostaa, kun olen sellaisesta aina ollut kiinnostunut ja paljon lukenut. Mutta jos kysyttäisiin, uskonko kaiken olevan ja tapahtuneen juuri kirjaimellisesti näin, voisi olla, etteivät kirkon ovet minulle aukeaisi. Toisaalta, samalla kriteerillä aika moni nykyinen kirkon jäsen taitaisi saada kenkää.  

Liityin kirkkoon, koska siellä on joukkoa, johon haluan kuulua. Mietin Jumalan puhetta Moosekselle: ”Minä olen se mikä olen”, ja Miikalle: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen”.  Ei ole kummoinen perustelu kirkkoon palaamiselle, mutta muuta en osaa sanoa, näillä mennään. Kun nyt avaan oven Tuomiokirkkoon, konsertteihin kyllä useammin kuin jumalanpalvelukseen, tuntuu hyvältä ajatella, etten enää tulekaan kylään vaan kotiin.