Kolumnit 2020
Miten liityin (taas) kirkkoon
Viisikymmentä vuotta myöhemmin liityin siis taas kirkkoon. Se tapahtui näin:
Astun toimistoon Seurakuntien talon alakerrassa. Virkailija: ”Hautausasiaako?” Minä: ”Ei kun muuta…” ”Sitten tuonne toiselle puolelle.” Menen. ”Tahtoisin liittyä kirkkoon.” ”Pitää täyttää lomake”, sanoo virkailija. Antaa lomakkeen. ”Olet kumminkin ollut ennenkin vai…?” ”Kyllä, olen, on kastettu ja konfirmoitu.” Täytän lomakkeen. ”Seurakunta ottaa sitten yhteyttä”, sanoo virkailija. Menen ulos.
Aika minimalistista, sanoisin.
Miksi sitten liityin? En ole ”tullut uskoon” enkä kokenut kääntymystä. Suurelle osalle ystävistäni kirkko näyttäytyy kummallisena instituutiona, joka lähinnä keskustelee kanssaihmisten sukupuolielämästä ja pappien sukupuolitunnusmerkeistä. Monia taas ei kirkko voisi vähempää kiinnostaa.
Jos minulta kysytään, uskonko Jumalaan, menen hiljaiseksi tai sanon ”höh”. Ei siksi, etten tahtoisi vastata vaan siksi, etten osaa. ”Jumala” on minulle suuri mysteeri. Enkä oikein tiedä mitä ”uskominen” on. Uskonko, että Jumala on olemassa, uskonko, että on olemassa jumala…No, oikeastaan… mitä sillä nyt tarkoitetaan… Jos kirkkoon liittyessä pidettäisiin kuulustelu luterilaisesta uskonopista, osaisin sen pääasiat varmaan selostaa, kun olen sellaisesta aina ollut kiinnostunut ja paljon lukenut. Mutta jos kysyttäisiin, uskonko kaiken olevan ja tapahtuneen juuri kirjaimellisesti näin, voisi olla, etteivät kirkon ovet minulle aukeaisi. Toisaalta, samalla kriteerillä aika moni nykyinen kirkon jäsen taitaisi saada kenkää.
Liityin kirkkoon, koska siellä on joukkoa, johon haluan kuulua. Mietin Jumalan puhetta Moosekselle: ”Minä olen se mikä olen”, ja Miikalle: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen”. Ei ole kummoinen perustelu kirkkoon palaamiselle, mutta muuta en osaa sanoa, näillä mennään. Kun nyt avaan oven Tuomiokirkkoon, konsertteihin kyllä useammin kuin jumalanpalvelukseen, tuntuu hyvältä ajatella, etten enää tulekaan kylään vaan kotiin.
Palaa otsikoihin | 4 Kommenttia | Kommentoi
Liityin uudestaan kirkkoon runsaat parikymmentä vuotta sitten havaittuni, että kirkko oli suomalaisessa yhteiskunnassa ainoita tahoja, jotka osoittivat lähimmäisenrakkautta ja tunsivat sosiaalista vastuyta eriarvoisuudesta. En ole katunut kumpaakaan ratkaisua.
Voisiko mikään kotiväki palaajalta enempää toivoa!
Ja varsinkin kun tulijan repussa myös harvinaisen syvää elämänkokemusta ja sydämen viisautta.
Sattuu.
On aika oikeasti havahtua vastaanottamaan jokainen tulija.
Joka ovella ja kaikin kielin, varsinkin sanattomin ja riviväliviestein.
Marjatta Malmberg
Moneen kertaan ja lukuisissa yhteyksissä kysymystä 'suhteesta' miettineenä provosoiduin kirjoittamaan, vaikka en ole asiaa opiskellut ja välineenä on vain yksityisajatteluni.
Jokin aika sitten ja hieman yllättäen huomasin kahdenvälisissä suhteissa olevankin kolme osapuolta, kaksi ihmistä ja 'suhde'. Ja suhde syntyy näiden kahden ihmisen vuorovaikutuksesta niin, että molemmilla on yhtäläinen panos annettavanaan suhteen muodostumiseen eli fifty-fifty, ehkä jopa aidoimmillaan. Suhteen luonne taas riippuu kummankin osapuolen antamasta panoksesta eli vuorovaikutuksesta, johon kumpikin on tuonut oman osuutensa. Koska suhde muodostuu kummankin siihen antamasta panoksesta, suhteen luonne ja se onko siinä hyvä 'olla' vai ei, tuskin riipuu vain toisesta osapuolesta niin, että se olisi vain toisen ansio tai vika. Lisäksi suhde on myös dynaaminen, jatkuvassa muutoksessa ja ollakseen olemassa, se vaatii kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.
Entä millainen osapuoli Jumala on ihmisen ja Jumalan suhteen muodostumisessa? Terveydenhuollon historia antaa yhden esimerkin ihmisen ja Jumalan suhteesta ja vielä niin, että asian havaitsemiseksi riittää noin 200 vuoden historia. Tuolloin ajateltiin yleisesti, että sairaudet ja etenkin sisätaudit, joiden aiheutumista ei tunnettu, olivat Jumalan tahto ja paras vaikutuskeino oli rukous ja pappien antama asiasntuntija-apu. Sitä mukaa, kun tieto sairauksien syistä ja hoidosta lissäntyivät, Jumalan osuus kaventui ja papillinen lääketiede väistyi tieteellisen tieltä. Vastaavaa kehitystä on tapahtunut myös muilla aloilla niin, että maallistumisesta on tullut yleinen ilmiö.
Mutta millainen suhdekumppani Jumala on ihmisen jumalasuhteessa? Miten Jumalan, jota kenenkään ei tiedetä tavannen ainakaan ennen kuolemaa ja 'menoa' Hänen luokseen, antaa panoksensa suhteeseen? Edes pyhä kolminaisuus ei vastaa kysymykseen, koska sen osapuolina ovat vain Isä ja Poika, mutta ei ihminen. Pyhä henki on vain näiden kahden yhteinen tulos.
Onko Jumala yhtä kuin 'ilmoitus', jolloin suhteen toinen osapuoli onkin tarina ja vielä sellainen 'iänkaikkisesta iänkaikkiseen' muuttumattomana pysyvä ja pyhistä teksteistä ilmeneävä, mysteeri, joka ei noudata ihmisten havainto- ja kokemusmaailman luonnetta ja sisältöä? Jos näin on, suhteen muodostuminen edellyttää tarinaan tutustumista ja sen sisäistämistä niin, että on vuorovaikutus onnistuu.
Kun poikani aloitti peruskoulun, hän oli opettajan kertoman mukaan aloittanut ensimmäisen uskonnon tuntinsa sanomalla, että Jumalaa ei ole olemassa. Ja kun ymmärsin, että opettaja joutui heti silmätysten fundamentaalisen ongelman kanssa, juttelin poikani kanssa. Sanoin hänelle, että kyllä Jumala on olemassa, mutta ei Hän ole pilven päällä, vaan ihmisten päässä. Kulttuurisesta Jumalan olemassaolosta en puhunut mitään.
Jos näin on jumalasuhde tarjoaa pyhien tekstien prologin pään sisäiseen, maallikon tulkinnoissaan avaraan ja varsin vapaaseen vaelluskentään. Siellä vastaan tulevat asiat lienevät yhtä totta, kuin siellä vaeltava ajattelija itsekin.